Uusia alkuja

2012-01-30T13:35:00.000+02:00

Vuodenvaihde tuo uuden vuosiluvun lisäksi aina mukanaan muitakin uusia alkuja. Henkilökohtaisella tasolla se voi tarkoittaa lupausta jostain paremmasta, kuten esimerkiksi muutosta elämäntapoihin tai asenteisiin. Päivähoidon näkökulmasta vuodenvaihde tarkoittaa toista suurta sesonkia: monessa perheessä on nyt avattu uusi luku, kun äiti tai isä on lopettanut hoitovapaansa ja jälkikasvu on aloittanut päivähoidossa.

Päivähoidon aloittaminen on usein perheelle suuri mullistus, kriisikin. Toisille se on haikea, mutta tervetullut siirtymä takaisin normaalielämään useiden vuosien mittaisen kotiäiti- tai -isäkauden jälkeen, toisille pakon ja rahan sanelema välttämättömyys. Valitettavan yleisesti kotivanhemmuutta korostetaan valintana, jonka jokainen sitä tosissaan haluava voi tehdä. Ja ettei lapsen varhaisia vuosia voi rahalla mitata. Sivulauseisiin kätketään piiloviesti siitä, että hyvään vanhemmuuteen sisältyy lapsen kotihoito, kunnes hän on 3-vuotias, ja näin syyllistetään töihin palaavaa vanhempaa. Se saattaa usein olla tarkoituksetontakin, mutta töihin omasta mielestäänkin "liian aikaisin" palaavan vanhemman sydämeen se iskee kuin jäinen puukko. Liian moni äiti kokee syyllisyyttä valinnasta, joka todellisuudessa ei ole valinta. Ja liian moni kanssaäiti pahentaa tätä tuskaa toistelemalla tuttuja fraaseja ja tuomalla esiin omaa ehdottoman oikeaa kantaansa. Nyt haaste kaikille äideille: älkäämme olko toisillemme susia.

Ideaalimaailmassa lapset hoidettaisiin kotona, saataisiin velat maksetuksi ja tultaisiin hienosti toimeen. Vaan eipä ole huono tämä meidän suomalaisten reaalimaailmammekaan. Meillä on laadukas päivähoitojärjestelmä, jossa lapsista pidetään hyvää huolta. Eteläpohjalaisittain on kiinnostavaa, miten eri kunnat ovat reagoineet syksyllä voimaan astuneeseen perhepäivähoitajien työaikalakiin: yhtäällä panostetaan voimakkaasti perhepäivähoitoon paikallisen sopimisen turvin, kun samaan aikaan toisaalla rakennetaan valtavia päiväkoteja. Monessa paikassa haasteeseen vastataan perustamalla ryhmiksiä joko pidempiaikaisiksi tai siirtymävaiheen ratkaisuiksi. Kaikilla on sama tavoite: turvata laadukas päivähoito, pysyvyys ja ennakoitavuus. Kaikki siinä myös onnistuvat, vaikka keinot ovatkin vaihtelevia. Nähtäväksi jää, mikä suuntaus muodostaa valtavirran - tällä hetkellä kun eletään tavallaan vielä pilottivaihetta ja arvioinnin aika on vasta tulossa.

Palatakseni alkuperäiseen: monessa kodissa on nyt eletty kuukausi uutta arkea. Kivutonta se ei varmasti ole ollut, mutta alkaa pikkuhiljaa vakiintua. Eroitku vähenee, vanhempi saa työstään kiinni ja hyvässä lykyssä löytää siitä tyydytyksen. Arki alkaa rullata omia uomiaan. Illat ovat kamalan lyhyitä ja tiiviitä, mutta siihenkin tottuu. Lapsi oppii ja kehittyy, kantaa hoidosta piirrustuksia ja askartelutöitä, väläyttää vanhemmalle jonkin uuden laulun ja kertoo silmät loistaen kaveristaan tai leikistään. Vanhemman joskus vaikeakin rasti on - pitkän työpäivän, raskaan kauppareissun ja hermoja raastavan ruoanlaittorupeaman jälkeen - jaksaa ihastella jälkeläisensä oppimia asioita ja kuunnella ne joskus perin perusteellisestikin kerrotut tarinat päivän tapahtumista. Joka päivä uudelleen. Ja taas uudelleen.

Lapsi ei mene rikki päivähoidossa. Vanhemman ei pidä mennä rikki kuvittelemalla, että lapsi menee rikki. Panostetaan vapaa-aikaan, niihin lyhyisiin iltoihin ja viikonloppuihin, olemalla läsnä lapselle. Ei viedä lasta hoitoon, jos ollaan vapaalla tai lomalla. Eletään normaalia arkea normaalissa ympäristössä, pidetään kiinni rutiineista. Muistetaan nenutella ja halitella. Ja jos joskus ei jaksa, sekään ei haittaa. Ihmisiähän tässä ollaan, ei koneita.

Oikein hyvää alkanutta vuotta!

Joulun lähestyessä

2011-12-16T16:40:00.000+02:00

Jo käy päivähoitopaikoissa suhina: eletään syksyn kiireisintä aikaa, kun joulu rapsehtii jo aivan kulman takana. Lapsille joulu on vuoden kohokohta ja tarjoaapa se monelle aikuisellekin lohdun ja valon vuoden pimeimpään aikaan.

Kaikki eivät kuitenkaan odota joulua yhtä kirkassilmäisen innokkaasti. Jokaisella on omat syynsä pitää tai olla pitämättä joulusta, mutta on ymmärrettävää, että varsinkin vähävaraisissa perheissä lähestyvä joulu nostattaa enemmän tuskanhikisiä ajatuksia kuin juhlamieltä. Kuten sanomalehtien yleisönosastoiltakin on voinut lukea, joulun materialistinen puoli kaikkine lelulehtineen on taakka ja käy stressinlähteestä. Ja miksipä ei, sillä kukapa vanhemmista ei tahtoisi tarjota jälkikasvulleen parasta mahdollista juhlaa kaikkine hienoine lelulahjoineen, herkkuineen ja muine ns. asiaankuuluvine härpäkkeineen.

Vaan onko sellainen joulu oikeasti paras mahdollinen joulu? Aikamme tauti on, että tavara ja materia pyrkii ottamaan liian vallitsevan roolin ja suorastaan määrittelemään kaiken. Mitäpä jos ihan jokaisessa kodissa otettaisiin ihan tietoinen asenne, jolla lähdettäisiin korostamaan muita puolia joulussa?

Lapsihan ei suinkaan tarvitse leluvuorta tullakseen onnelliseksi, mutta onhan se toki mukavaa joku lahja saada. Siispä ne, jotka ostavat lapsilleen paljon lahjoja, voisivat ottaa ihan tavaksi vähentää jokaiselta lapseltaan yhden lahjan jonkun tuntemattoman vähävaraisen lapsen hyväksi. Tämän vuoden varsinaiset lahjakeräykset alkavat olla jo ohi maakuntamme osalta, mutta vastaavanlaisiin kampanjoihin on vielä mahdollista osallistua lahjoittamalla rahaa. En nyt halua nostaa yhtään kampanjaa muiden edelle, vaan neuvon kiinnostuneita vain googlaamaan vaikkapa hakusanalla "joulukeräys".

Milläpä sitä tavaralta jäänyttä aukkoa sitten lähtisi paikkailemaan? Keinot ovat yksinkertaisia, sillä niin ovat lapsetkin. Siis yksinkertaisia sanan hyvässä merkityksessä, aitoja ja avoimia. Ja lapset rakastavat yli kaiken saada huomiota ja aikaa kaikkein rakkaimmiltaan. Tässä ennen joulua voisi vaikka koittaa löytää sen verran aikaa, jotta ehtisi paistaa muutaman pellillisen pipareita. Kaupan taikinasta tai itse tehdystä, molemmista tulee kyllin herkullisia!

Joulunpyhinä panostetaan yhdessä olemiseen ja siihen, että aikuinen on täydellisesti läsnä - toki toisten täytyy käydä joulunpyhinäkin töissä, mutta ollaan kumminkin läsnä kaikki se aika, mitä ei olla töissä. Laitetaan kännykät äänettömälle, sähköpostiin poissaoloilmoitus ja lomautetaan myös sosiaalinen media pyhien ajaksi. Käydään yhdessä ulkona, esimerkiksi hautausmaalla tai - jos valkean joulun saamme - pulkkamäessä tai vaikka ihan vain kävelyllä. Jouluisin kirkoissa on kansaa ja tunnelmaa, joten sinne sopii myös matkata koko perheen voimin sikäli kun se istuu maailmankatsomukseen. Mennään yhdessä päivälevolle, kaikki sinne vanhempien sänkyyn pötkölleen. Höpsötellään oikein paljon. Puetaan joulupöytään juhlavat vaatteet ja syödään arvokkaasti - tarjoilu ei sinänsä ole oleellista, tunnelma on tärkeintä. Niin ja se ruokajuoma: sovitaanhan, ettei humalluta lasten seurassa vaan annetaan lapsille raitis joulu.

Ei se hieno ja ikimuistoinen joulu todellakaan vaadi tavaraa ja materiaa, sillä muistot ovat mitä suurimmaksi osaksi tunnetta. Harva meistä aikuisistakaan muistaa kovin montaa saamaansa joululahjaa tai mitä milloinkin joulupöydässä tarjottiin, mutta tunteet ja tunnelmat me kyllä muistamme - ihanimmat ja lämpimimmät iäti.

Mutta, ennen kun joulu viimein koittaa, käy päivähoitopaikoissa suhina. Niissä askarrellaan vimmatusti, opetellaan joululauluja ja ainakin päiväkodeissa treenataan myös joulujuhlaohjelmistoa. Vanhemman on tärkeää, kuten toki vuoden jokaisena muunakin hoitopäivänä, olla ihastuksissaan lapsen piirrustuksista ja askartelutöistä ja kuunnella kiinnostuneena hänen kertomuksiaan. Nyt siihenkin voi lisätä hippusen joulun taikaa ja mennä täysillä riemuun mukaan. Mennään sinne joulujuhlaan, jos sellainen järjestetään. Ja jos ei järjestetä, niin ainahan sen juhlan voi järjestää myös kotona oman väen kesken. Annetaan lapsen tartuttaa se ihana, viaton ilo itseenkin.

Oikein onnellista joulua kaikille Kersanetin lukijoille, ensi vuonna nähdään!

Kersailua

Uusia alkuja

Joulun lähestyessä